Kirjoitan tämän synnytyksen tänne muistiin... minähän rakastan synnyttää!! :) En tajua sitä itekään. Sitä on niin vaikea selittää. Itse se synnytystapahtuma aina jännittää ja pelottaa ja hirvittää, mutta seuraavana päivänä synnytyksestä aina haaveilen että oisimpa vielä synnytyssalissa... :) Ehkä sitä oikeasti kaipaa niitä suuria tunteita ja sitä onnellista hetkeä kun kaikki on onnellisesti ohi.
Mutta nyt taas on niin tyhjä olo kun ei ole mitä odottaa ja kun synnytys alkoi ennen aikojaan ja kaikesta huolimatta tuli "puun takaa".. vaikka ennenaikaisuus on koko ajan ollu uhkana. Siltu tuntui/ tuntuu uskomattomalta että tässäkö tää koko raskaus oli. Että oliko mulla noin valmis vauva mahassa ja mä kun luulin että vielä ois ollu iät ja ajat odotusta jäljellä! :D No kuitenki...
Heräsin vappuaamuna n.klo 6.15 ja lähdin vessaan. Sänkyyn takaisin tullessa lorahti. Meni vedet. Tuli aivan uskomaton olo, että nytkö tosiaan?!??
Soitin synnärille, josta käskivät tulla ambulanssilla 90km:n matkan sairaalaan. Supistuksia ei tullut kuin ihan lievinä, vettä lorahteli hissukseen. Kävin suihkussa ja tilasin piipaa-auton. Miestä jännitti varmaan muakin enemmän :) Isi ja lapsukaiset jäi vilkuttaan ikkunasta ja minä lähdin sairaalaan.
Olin sairaalassa n.9.30. Suoraan saliin jossa makoilin päivän seurannassa.Sain Celestonen eka annnoksen vauvan keuhkoja kypsyttämään. Antibiootit aloitettiin suonensisäisesti ehkäisemään infektiota. Sisätutkimusta ei edes tehty kun ei supistellukaan. Illalla siirryin osastolle jossa tiistaihin asti kaikki meni samalla rytmillä. Eli syötiin, nukuttiin ja luettiin lehteä.
Tiistaina lääkäri päätti että antibiootit jatkuu suun kautta. Klo 14 sain lääkkeen ja tiesin heti sen nielaistuani ettei kyseinen antibiootti mulle käy. (Olen aiemmin saanut oksennus/ripulikohtauksen samasta lääkkeestä). Meni 2h ja se alkoi. Jatkuva oksentaminen ja ripulointi! Maha oli niin kipeä ettei voi kertoakaan... Ja vessassa sai tosiaan käydä 5min välein. Tilanne rauhoittui vähän ennen kuutta ja menin suihkuun. Sielä tajusin että mua supistelee! Ja ihan kunnolla supistelikin. Kerroin sen hoitajalle joka katsoi tilanteen ja olin 3cm auki. Saliin siis! :) Jees, vihdoin alkoi tapahtuun! Se oksentelu/ mahantyhjennys ilmeisesti ja kaiken järjen mukaan sai supistukset käyntiin.
Salista soitin miehelle (joka oli just ehtinyt lasten kanssa kotiin käytyään mua kattomassa) että vois laittaa lapset nukkumaan ja jättää papan vahdiksi ja tulla takaisin.. Kerroin ettei kiirettä. Supistuksia tuli säännöllisesti koko ajan ja gynekologi kävi tutkimassa klo 21 ja olin auennut 5cm:in. Täti totesi että jos mielit että miehesi ehtii mukaan synnytykseen niin pitäis tulla ja nopeasti. Huh, kun säikähdin :)
Pärjäilin siis ihan hyvin ilman kivunlievitystä ja yöksi tuli aiiiiiivan ihana, mahtava, upea mieskätilö! Mulla oli hirmuiset ennakkoluulot häntä kohtaan, mutta kaikki ne oli ihan turhia. En koskaan, ikinä ole kohdannut (hoitotyössä ollut itsekin ja 4 aiempaa synnytystä) yhtä empaattista ja mahtavaa kätilöä! Osasi kohdata synnyttäjän, kertoi mitä teki/ mitä tapahtuu, huomioi myös isän aivan huipusti. Niin rauhallinen mies että itsekin rauhoituin vaikka jostakin syystä pelkäsin tätä ennemmin enemmän kuin aiemmissa synnytyksissä. Ehkä sitä että voiko kaikki enää viidennellä kerralla menn hyvin, onko vauvalla kaikki ok jne.
No, odoteltiin sitten miestä tulevaksi ja kun hän ehti paikalle n.klo 23 alkoi kätilö suunnitella spinaalia ja oksitosiinitippaa. Pärjäilin kivun kanssa ihan hyvin, mutta pelkään niin ponnistusvaihetta ja halusin ehdottomasti spinaalin. Tippa laitettiin sitten hommaa vauhdittamaan kun kerran spinaali oli laitettu. Kello oli 23.59.
Spinaali vei taas kivut, on se mahtava piikki! :)
Odoteltiin ja kätilö (+opiskelija) alkoivat laittaa vauvalle kaikki valmiiksi. Tuntui edelleen hullulta että ei sieltä mitään vauvaa synny, mulle ainakaan :D
Sitten n. klo 1 alkoi tuntumaan että kohta alkaa olla tosi kyseessä. Kätilö pisti hetkeä aiemmin mulle vielä puudendaalipuudutuksen kun tiesi että pelkään sitä ponnistusvaiheen kipua.
Sain happinaamarin (jota en meinannut ottaa) joka oli uskomattoan hyvä juttu!! Tärisin, pelkäsin, itkin.
Ja sitten, syntyi meidän toinen, ihana poika klo 1.17. Raskausviikoilla 35+2. Paino 2470g ja pituus 45cm.
Synnytys oli huikea kokemus! Kaikki kiitos siitä mahtavalle kätilölle!! Kertoi toimineensa kätilönä jo 20 vuotta ja se uskomaton ammattitaito ja -tieto oikein huokui siitä miehestä. Oma mieskin sanoi, että eka kertaa tuntui että pääsi itsekin osalliseksi synnytyksestä eikä ollut vain sivusta seuraaja.
Vauvalla oli alusta asti kaikki hyvin, pääsi heti vierihoitoon osastolle. Sinivalossa oli 3 kertaa joka viivästytti kotiinlähtöä. Mutta kuudentena päivänä synnytyksestä olimme onnellisesti kotona. :) Nyt arki sujuu niin hyvin kuin se tässä tilanteessa voi sujua :) Vauva on tyytyväinen, syö ja nukkuu lähinnä. Tänään kävin eka kertaa vaunulenkillä pikkuisen kans.
Voi tätä kiitollisuutta ja onnea! <3
